Vapaa Kielivalinta ry

Ilmari Rostila: Kansalliskielivaltion varjossa 3 – onko suomea puhuva kansa olemassa?

Fri, 25 Nov 2011 10:44:02 +0200

Jari Tervo on se suomalainen kirjailija, joka ei ole vielä saanut Finlandia -palkintoa. Muistatte kai kuinka hän julisti lehden kannessa, että ”Jokainen suomalainen on umpirasisti.” Vähän myöhemmin Tervo komeili lehtiotsikossa feministinä. Tekstin sisältö oli suunnilleen, että ”jokainen suomalaismies lyö vaimoaan”.

Kirjailija osoitti itsekriittisyyttä – hän otti etäisyyttä. Eronteko omaan väkeen on kova, mutta välttämätön askel intellektuellin tiellä:)

Eräs ulkomaalainen koomikko totesi ihaillen (?), että mitä pahemman vitsin teistä suomalaisista murjaisee, sitä enemmän te nauratte. Ja nauroi päälle.

Julkisuudessa on fiksua sanoa suomalaisista (monikossa) pahasti. Olemmeko olemassa vain yksilöinä – ryhmänä vain “kantaväestöä”, numeroita tilastoissa, emme mikään ”kansa”? Ruotsista puhutaan ”kansankotina”, onko Suomi ”väestönkoti”?

Globaalissa maailmassa etninen samaistuminen on kuitenkin tärkeää. Valtio ja demokratia saavat kansallisesta yhteisöllisyydestä oman värinsä. Yhteisön jäsenet tunnistavat tämän oman värin ja osallistuminen saa mielekkyyttä tätä kautta. Ilman yhteisöllistä väriä olisivat hallitus ja ministeriöt ehkä vain jonkinlaisia kansainvälisten eliittien maapallovallan tai EU:n haarakonttoreita. Kansallisuus luo demokratialle edellytyksiä.

Äidinkieli on kansallisen yhteisöllisyyden järkevä ydin. Se pysyy, olimme mitä mieltä hyvänsä Suomi -brändistä, suomalaisten itsetunnosta tai isänmaallisista korulauseista.

Väinö Linna kirjoitti kielen merkityksestä yhteisön ominaislaatuna esseessään Työväestö ja isänmaa (vuodelta 1977) seuraavasti: ”Suljetun kansallisen kulttuurinkin ajat ovat siten ohi, mutta se ei merkitse kansallisen ominaislaadun häviämistä. Vaikka teollinen kehitys yhdenmukaistaa kansojen elinympäristöjä, niissä säilyy aina jotakin omaa ja ainutlaatuista, mikä ilmenee myös ihmisten asenteissa ja kulttuurissa. Tällainen kansallinen ominaislaadun perusta on ennen kaikkea äidinkieli. Kaikki mikä siinä on todella elävää, on myös kansallista, ilmaistakoon sillä sitten miten kansainvälisiä ajatuksia tahansa. Tämä johtuu siitä, että elävä kieli kehittyy yhteiskunnan jokapäiväisessä arkisessa tapahtumassa, joka tuo kieleen jatkuvasti uusia ilmaisutapoja ja niiden mukana tuon yhteisön ominaislaadun. ”

Kielen taitaminen mahdollistaa kieliyhteisön jäsenyyden. Se tekee mahdolliseksi kuulumisen tähän yhteisöön.
Käytännössä – sinun tai minun – samaistuminen yhteisöön, suomea puhuvaan kansaan, on yksilöllinen valinta. Yhä kansainvälisemmäksi muodostuvassa ympäristössämme näin on yhä enemmän. Kuuluminen ei myöskään ole mustavalkoinen asia. Samaistuminen yksilön valintana sisältää esimerkiksi vaihtelua elämänhistoriassa ja aste-eroja. Suomenruotsalainen voi samaistua suomea puhuvaan kansaan ja silti säilyttää oman osaidentiteettinsä. Tai olla samaistumatta. Samaistuminen voi myös olla hetkellistä.

Ruotsi on suomenkielisille vieras kieli. Valtio ja eliitti väittävät kiivaasti vastaan. Taustalla on – kansainvälistymiseen liittyvä – ruotsinkielisyyden luonnollisen vetovoiman vähentyminen ja tästä syntynyt huoli ruotsin kielen asemasta. Valtion ja suuren rahan voimalla suomenkielisiä on alettu suostutella ajatukseen, jonka mukaan ruotsin osaaminen kuuluu Suomessa kansalaisuuden edellyttämään yleissivistykseen.

Åbo Akademin julkisoikeuden professori Markku Suksi totesi tästä (Suomen Kuvalehti 27.8.2010): ”Kansalliskielen asemasta pitäisi seurata jotain, ja mielestäni Suomessa siitä pitäisi seurata sama kuin Kanadassa, jossa jokaisen on opeteltava sekä englantia että ranskaa. Eli eräänlainen sivistyksen velvoite siitä seuraa, mutta ei ainoastaan sen suhteen, että osattaisiin sekä suomea että ruotsia, vaan että ymmärrettäisiin, miten nämä kielet ovat tulleet kansalliskieliksi, ja nähtäisiin Suomi pohjoismaisessa kontekstissa.”

Aluksi pieni huomautus Kanadan esimerkistä. Länsimaissa on tavallista, että jokainen koulutettu kansalainen opiskelee jotain itselle vierasta kieltä.
Kanadassa tämä vieraiden kielten osaamisen yleissivistyksellinen periaate voidaan kätevästi yhdistää ranskan osaamisen vaatimukseen. Onhan enemmistön oma kieli (englanti) puhutuista kielistä kaikkein kansanvälisin, eikä sitä tarvitse erikseen opetella vieraana kielenä. Ranska on heille ensimmäinen vieras kieli. LIsäksi myös ranska on kansainvälinen kieli, jonka opiskelu lisää selvästi kielellistä yleissivistystä. (Ranskan puhujan kohdalla englannin opiskelun ja kielellisen yleissivistyksen vaatimus lankeaa, jos mahdollista, vielä täydellisemmin yhteen).

Vielä selvyyden vuoksi: ranska ei ole Kanadassa mikään ”kansalliskieli”. Tätä Euroopan kansallisvaltioiden historiaan liittyvää käsitettä ei heillä ole. Ranska ei taatusti ole vanhan brittilaisen kansainyhteisön millään alueella mikään “kansalliskieli” (tätä ei muuten Suksikaan tohdi väittää).

(On kyllä totta, että Kanadan ranskalaisille on myönnetty kansan tai kansakunnan asema (“a nation”). Tämä on kuitenkin eri asia kuin, että ranska olisi Kanadassa englantia puhuvien (toinen) kansalliskieli. )

Suomessa yleisen, siis kansainvälisyyteen liittyvän, kielellisen yleissivistyksen vaatimus ja ruotsin osaamisen vaatimus eivät mitenkään ole yksi ja sama asia. Suomi ei ole kansainvälinen kieli ja ruotsikin auttaa kommunikoinnissa vain pohjoismaissa.

Juuri tämän vuoksi valtaapitävät tarvitsevat Suomessa erityistä kansalliskieli –oppia, joka koskee syntyperäisen suomalaisen kielellistä yleissivistystä “maamme rajojen sisäpuolella”.

Tähän opin kehittelyyn erikoistunut Suksi esittää, että perustuslaista seuraa kansalaiselle erityinen kansalliskieliä koskevan sivistyksen velvoite. Tämä velvollisuus koskee kielten osaamista ja niiden aseman ymmärtämistä. (Lisäksi perustuslaista seuraisi kansalaiselle myös velvoite osata nähdä Suomi (Suomen valtio?) pohjoismaisessa kontekstissa.)

Valtioneuvosto on juuri perustanut Kansalliskielistrategia -hankkeen, jonka ympärille koottua komiteaa johtaa pääministeri Katainen. Hankkeelta odotetaan ensi vuoden loppuun mennessä uusia toimia ruotsin kielen aseman edistämiseksi, pohjanaan Ruotsinkielisten kansankäräjien (Folktinget) perustaman ns. Ahtisaaren työryhmän julkaisemat vaatimukset.

Oikean (kansalliskieli) opin osaajille on nyt käyttöä. Valtiotieteen tohtori Markku Suksi aloittaa joulukuun alusta Oikeusministeriön demokratia- ja kieliasioiden yksikössä kieliasioista vastaavana määräaikaisena kehittämispäällikkönä ja kieliasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä.

Kansalliskieli -aatteen mukaan Suomessa perustuslaki siis velvoittaisi kansalaiset ymmärtämään ja hyväksymään tietyn omaa (yhteisöllistä) identiteettiä koskevan historiatulkinnan.

Muistatte varmaan, että Suksen tarkoittama perustuslain kohta on osa perusoikeuksia. Vaikuttaa ennenkuulumattomalta. Onko olemassa kansainvälisiä vertailukohtia? Missä maassa perustuslain takaama oikeus velvoittaisi kansalaisia hyväksymään määrätyn omaa ryhmää koskevan historiatulkinnan (=osa maailmankuvaa)?

Valtaapitävät ja eliitti väittävät siis tietävänsä puolestasi: suomenkielisellä on sivistyksellinen tarve oppia ruotsia. Vaikka et tätä itse tietäisi, ymmärtäisi tai hyväksyisi. Valtion on puolestaan huolehdittava, että tämä sivistyksellinen tarve tulee tyydytetyksi. Vaikka väkisin. Piste.

Ruotsin kielen aseman puolesta puhuttaessa vedotaan usein suvaitsevaisuuteen. Onko tällainen perusoikeuksien tulkinta suvaitsevaisuutta? Mihin tässä ajatusrakennelmassa mahtuu suomea puhuva kansa?

Onko suomea puhuva kansa lakannut olemasta?

(kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen blogina 23.11.2011)

Pj Rostila: Kansalliskielivaltion varjossa 2 – valtio turvaa ruotsinkielisten etuilun opiskelijavalinnoissa

Mon, 10 Oct 2011 10:00:23 +0300

Pj Ilmari Rostilan blogi Uudessa Suomessa

Kansalliskielivaltion varjossa 2 – valtio turvaa ruotsinkielisten etuilun opiskelijavalinnoissa

Suomen kieli- ja kulttuuripolitiikan tarkoitukseksi julistetaan ruotsin aseman pitäminen ennallaan ja tähän liittyvä kieliryhmien tasapuolinen kohtelu. Tämä tarkoittaa ”Suomen kaksikielisyyden” edistämistä ja varjelemista, katsellen tätä valtiollisista yläilmoista, ikään kuin sieltä Helsingin Suurkirkon kupolin laelta.

Viime viikkoina on kiinnitetty huomiota ruotsinkielisten etuiluun opiskelijavalinnoissa. Opiskelijavalinta ei ole Suomessa tasapuolista – ruotsinkieliseen korkeampaan koulutukseen pääsee helpommin kuin suomenkieliseen.
Vuosina 2000-2006 ruotsinkielisistä hakijoista pääsi yliopistoihin noin puolet (51-55 prosenttia), suomenkielisistä vain noin kolmannes (34-36 prosenttia).

Vastaavasti vuonna 2006 yliopistoihin hyväksyttiin 1689 ruotsinkielistä opiskelijaa eli n. 53 prosenttia ruotsinkielisten hakuikäisten ikäluokasta. Suomenkielisistä hyväksyttiin vain 35 prosenttia (suomenkielisten hakuikäisiin suhteutettuna).
Siis: suomenkielisistä nuorista noin kolmannes pääsee opiskelemaan yliopistoihin, ruotsinkielisistä noin puolet!

Käytännössä siis valtio eli suomenkielisten veronmaksajien rahoittama järjestelmä tarjoaa suhteellisesti enemmän koulutuspaikkoja ruotsinkielisille kuin suomenkielisille.

Epäsuhtaa lisää se, että ruotsinkielisiä opiskelee runsaasti Ruotsin yliopistoissa, ahvenanmaalaisista nuorista jopa yli puolet. Kiinnitin näihin tietoihin huomioni VTM Leo Havukaisen kokoamista tilastoista.

Räikeimmin suomenkielisten sortaminen ja epätasa-arvo näkyy silloin kun haetaan samaan hakukohteeseen, jossa on erikseen suomen- ja ruotsinkielinen kiintiö. Tänä syksynä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ruotsinkieliseen kiintiöön pääsi opiskelemaan kahdeksan pistettä heikommilla tuloksilla kuin suomenkieliselle puolelle. Oikeustieteelliseen tiedekuntaan hakeneista ruotsinkielisistä pääsi sisään yli 23 prosenttia, suomenkielisistä 18 prosenttia.

Tätäkö kirjailija Jari Tervo tarkoitti, kun hän totesi jossain, että ”jokainen suomalainen on umpirasisti”? Suomalainen kai tykkää rasismista niin kovasti, että syrjii itseäänkin?

Opetusministeri Jukka Gustafsson (sdp) kiinnitti äskettäin – perinteisestä sosialidemokraattisesta koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta – asiaan huomiota Tampereen yliopiston avajaisissa. Jussi Niinistö (ps) jatkoi aiheen käsittelyä eduskunnassa 4. lokakuuta.

Mitä sitten tapahtui?

Opetusministeri kertoi muutamaa päivää myöhemmin – ilmeisesti ministeriönsä virkamiesten pikavalistuksen jälkeen – tiedotusvälineille:
Opetusministeri Jukka Gustafssonin mukaan ruotsinkielisen koulutuksen kiintiöt turvaavat kaksikielisyyttä.
Ministeri korostaa kuitenkin, että kaikilla on oltava tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä yliopistoon eikä eri ryhmillä voi olla etuoikeuksia.

Ruotsinkielisen koulutuksen kiintiöillä ja helpotuksilla turvataan kuitenkin ruotsinkielisten palveluita ja kaksikielisyyttä, Gustafsson tarkentaa.
Gustafssonin mukaan mahdolliset kiintiöt koskevat ainoastaan opinnoissa käytettävää kieltä, eivät opiskelijan äidinkieltä. Hän muistuttaa, että yliopistojen koulutuspaikat ovat koko väestön käytettävissä. (ote uutisesta)

Tätä pitää suomentaa: käytännössä mikään ei muutu, ministeri ei puutu asiaan, ruotsinkielisten etuilu koulutuksessa saa jatkua.

Väärän politiikan hankaluudet näkyvät sanojen ja tekojen ristiriitana. Vanha viisaus sanoo: ”älä katso heidän suutaan, vaan katso heidän käsiään”. Ministeri sanoo, että ”kaikilla on oltava tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä yliopistoon eikä eri ryhmillä voi olla etuoikeuksia”, mutta käytännössä hän aikoo jatkaa entistä (suomenkielisiä syrjivää) talon tapaa. Perusteena on se, että ”ruotsinkielisen koulutuksen kiintiöillä ja helpotuksilla turvataan ruotsinkielisten palveluita ja kaksikielisyyttä”.

Uutisena ministeri kertoo, että ruotsinkielisiä opiskelupaikkoja ei ole varattu äidinkieleltään ruotsinkielisille, vaan myös suomenkieliset voivat hakea niitä.

Hmm, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Tämä on kyllä jo suomenkielisten pilkkaamista. Ensiksi, miksi suomenkielisen opiskelijan pitäisi – saadakseen opiskelupaikan haluamaltaan alalta – opiskella ruotsiksi eikä suomeksi, joka on hänen äidinkielensä? Miksi myös suomenkielinen ei opiskelisi äidinkielellään, kuten ruotsinkielisetkin haluavat tehdä? Toiseksi, suomenkielinen joutuu suorittamaan vaikeahkon ruotsin kielikokeen todistaakseen ruotsin osaamisensa. Suomenkieliset eivät ole kielellisesti tasa-arvoisia, eli samalla viivalla, keskenään eivätkä etenkään suhteessa ruotsinkielisiin. Kolmanneksi, jos haku tapahtuu ruotsiksi, äidinkieleltään suomenkielinen ei ole hakutilanteessa tasaveroisessa asemassa ruotsinkielisen kanssa.

Kaikesta päättäen Suomen eliitti (valtiovalta, mediavalta ja yhteiskunnan eri alojen tukipylväät) on tosiaan sitä mieltä, että meitä (=teitä?) saa vähän syrjiäkin, koska näin ylläpidetään maamme kaksikielisyyttä.

Valtaapitävä eliitti antaa oikeutuksen, eli siis kertoo perusteluja, sille minkä suomenkieliset kansalaiset kokevat syrjintänä. Tasa-arvon puute oikeutetaan valtiollisella kahden kansalliskielen opilla. Väestöryhmien tasa-arvoista kohtelua tärkeämmäksi nostetaan periaate, jonka mukaan suomenkielisellä on velvollisuus opetella ruotsia. Suomenkielinen voi päästä lähemmäs (mm. koulutuksellista) tasa-arvoa, jos, ja vain jos, hän suostuu oppimaan ruotsia.

Kirjoitin jokin aika sitten blogissani, kuinka Väinö Linna osoitti kirjoissaan viime sotien jälkeen, miten Suomen eliitin käsitys kansasta oli todellisuutta vastaamaton, mikä johti ikäviin seurauksiin. Aika velikultia ovat nämä nykyisetkin valtiojohtajat. Heillä ei tosin ole enää sanavarastossaan ollenkaan käsitettä kansa, mutta muutamalla sanakäänteellä he tekevät – pyytämättä – kaikista yhteiskunnan jäsenistä ruotsin kielen tarpeessa olevia. Tavallisesta pulliaisesta tulee kansallisvaltion välityksellä pikkaisen ruotsinkielinen.

Suomessa länsimaisen demokratian tasa-arvo joutuu näin antamaan tietä valtiolliselle kahden kansalliskielen opille ja siihen liittyville arvoille, kuten ”kaksikielisyyden rikkaudelle” ja ”maamme kaksikielisyydelle”. Kun tasa-arvoperiaate näin ylitetään, tapahtuu jotain syvällistä, ja samalla rikollista. Peukaloidaan moraalia syvällä ihmismielessä. Nobel-palkinnon saanut ruotsalainen runoilija Tranströmer käytti jossain runossaan hienoa ilmaisua ”sisälläsi holvi holvin takana avautuu loputtomiin”. Suomessa suomea puhuva ihminen on ulkona, ellei osaa ruotsia – pääset koulutukseen sisään jos pyrit ruotsinkieliseen koulutukseen. Mutta mitä tapahtuu sille, mikä on sisällämme?

Paljon on tietysti tapahtunut. Muistan lukeneeni Heikki Ylikankaan ”Tie Tampereelle” –kirjasta, kuinka sanakin ruotsia vuonna 1918 ratkaisevassa paikassa saattoi pelastaa hengen. Nyt on sentään kyse ”vain” koulutuksellisesta tasa-arvosta?

Mitä meille jää, jos luovumme tasa-arvosta, jos tietoisesti annamme sen tapahtua? Mitä tapahtuu alitajuisesti meille yhteisönä? Syrjinnän hyväksyminen nakertaa suomenkielisen yhteisön moraalia ja vahingoittaa suomenkielisen väestön keskinäistä sosiaalista pääomaa.

Kansalaisten tasa-arvoa, koulutustarpeita ja jaettua yhteisöllisyyttä vastassa on vanhentunut kansalliskielivaltio, jota valtaapitävät pitävät pystyssä omien etujensa vuoksi. Kansalaisten edut ja tarpeet he unohtavat.

Tämä kielipolitiikka törmää kuitenkin käytännössä monenlaisiin hankaluuksiin, ristiriitoihin ja vaikeuksiin. Väitän, että esille tulevien keskustelujen ja haasteiden takana on politiikan kääntö- tai varjopuolena, ei-tietoinen, vaistoja koskeva suomenkielisten etninen toiseus ja yhteiskunnallinen syrjintä. Tarkoitan sitä, että meidän järjestelmässä suomenkielinen ilman ruotsin taitoa on jotenkin puutteellinen, ei-riittävä ihminen.

Voimassa oleva perustuslaki ei tähän pakota. Perustuslaissa todetaan: ”Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”

Maan perustuslakia tulisi noudattaa nykyistä tarkemmin. Maan suomenkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista, eikä vain ruotsinkielisen väestön tarpeista, tulisi huolehtia samanlaisten perusteiden mukaan.

Tämä tapahtuu niin, että maamme koko väestölle – ilman tarvetta oman identiteetin tai etnisyyden vaihtamiseen – taataan koulutuksellinen tasa-arvo.

Ilmari Rostila: Kansalliskielivaltion varjossa 1 – suomenkielisten kysymykset

Wed, 31 Aug 2011 19:37:43 +0300

Suomen kieli- ja kulttuuripolitiikan julkilausuttuna tarkoituksena on pitää ennallaan ruotsin asema ja tähän liittyvä kieliryhmien tasapuolinen kohtelu. Tämä politiikka törmää kuitenkin monenlaisiin hankaluuksiin, ristiriitoihin ja vaikeuksiin. Nämä vaikeudet ovat harjoitetun politiikan kääntö- tai varjopuolia ilmiötasolla.

Kyseisten ilmiöiden takana on tiedostamattomalla tasolla, politiikan vaistojen alueella, suomenkielisten etninen toiseus, siis se, että ilman ruotsin taitoa ollaan jotenkin puutteellisia, ei-riittäviä ihmisiä. Tämä suomenkielisten toiseus on politiikan olemus – politiikan lähtökohtana ja jatkuvasti uusinnettavana tuloksena.

Tämä erikoislaatuinen suomalainen nationalismin muunnos kansalliskielivaltiona perustuu kansalliskieli -opille. Opin tarkoituksena on perustella – aukottomasti – että suomenkielisellä on velvollisuus opetella ruotsia. Ruotsinkielinen suomalainen ei oikeastaan tarvitse tätä oppia (itseään varten), koska hänen on, ilman mitään erityistä velvoite-ajatusrakennelmaa, järkevää opiskella suomea.

Oppiin kuuluu kolme ajatushyppyä. Ensimmäinen ajatushyppy ja väite on tämä: ruotsin kieli toisena kansalliskielenä on osa suomalaista kansallista kulttuuria, yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä. Tämä kansallinen identiteetti yhdistää yläkäsitteen tavoin Suomessa asuvaa suomen- ja ruotsinkielisistä väestöä.

Toinen ajatushyppy liittää ihmiset takaisin käsitteeseen – tavallaan laskee käsitteen valtiollisista korkeuksista ihmisten tasalle. Sen mukaan suomenkielisillä Matilla ja Maijalla on suomalaisina tämä kansallinen identiteetti. Heillä on se, vaikka eivät tietäisi siitä. Kas tässä on kansallinen identiteettisi, ota se. Siinä on kyllä ripaus ruotsin kieltäkin, mutta eihän tuo nyt niin pahakaan ole. Voi olla ihan arvokas lisämaustekin – näin monikulttuurisuuden aikana. Sitä paitsi muuta kansallista identiteettiä ei ole tarjolla – ainakaan julkisen vallan taholta.

Kolmas ajatuksellinen siirto solmii sitten velvoite-perusteen lopullisesti pakettiin. Sen mukaan suomenkielisellä on tarve oppia ruotsia, vaikka hän ei itse tätä tietäisi tai ymmärtäisi. Valtion on tietysti puolestaan ehdottomasti huolehdittava, että tämä sivistyksellinen tarve tulee tyydytetyksi.

Väinö Linna osoitti kirjoissaan viime sotien jälkeen, miten Suomen eliitin käsitys kansasta oli todellisuutta vastaamaton, mikä johti ikäviin seurauksiin. Aika velikultia ovat nämä nykyisetkin valtiojohtajat. Heillä ei tosin ole enää sanavarastossaan ollenkaan käsitettä kansa, mutta muutamalla sanakäänteellä he tekevät – pyytämättä – kaikista yhteiskunnan jäsenistä ruotsin kielen tarpeessa olevia. Tavallisesta pulliaisesta tulee kansallisvaltion välityksellä pikkaisen ruotsinkielinen.

Kansalliskielivaltio -oppia ja käytäntöä edustaa esimerkiksi opetushallituksen TOKI –hanke, joka pyrki toista kotimaista koskevan kiinnostuksen lisäämiseen kaikilla kouluasteilla (ks. Opetushallitus, Raportit ja selvitykset 2011:10). Käytännössä tietysti hanke pyrki edistämään ruotsin kieltä koskevaa kiinnostusta suomenkielisten koululaisten keskuudessa.

Kansalliskielivaltio -oppia havainnollistaa seuraava katkelma loppuraportin johdannosta:
“Perustuslaki määrittää Suomen kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Se merkitsee, että suomi ja ruotsi eivät ole pelkästään virallisia kieliä, vaan kumpikin on Suomessa sivistyskieli, joka kuuluu osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, kansallista identiteettiämme. Siksi on huolehdittava sekä suomen- että ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”

Tämän kansalliskieliaatteen olennainen piirre on se, että yhteiskunta, kulttuuri ja kansallinen identiteetti ovat todellisempia kuin kansalaiset ja yksilöt, joita tarkastellaan ylhäältä päin. Katkelma samasta raportista:
“Käyty kielikeskustelu osoittaa, että yksilöiden omakseen kokema kielitaidon tarve ei välttämättä ole sama kuin yhteiskunnan tarpeeksi koettu. Ruotsin kielen pakolliseen opiskeluun on monien suomenkielisten suhtautuminen varauksellista.”

Taidatko sen paremmin sanoa.

Valtio ja koulujärjestelmä tarrautuu 100-vuotta vanhaan, keski- ja yläluokkaiseen, runebergiläiseltä vaikuttavaan kansalliskieliaatteeseen. Tähän erikoislaatuiseen suomalais-kansalliseen nationalismimuunnokseen liittyvät ajankohtaiset vaatimukset on esitetty Martti Ahtisaaren Folktinget -ryhmän loppuraportissa 9.3.2011. Vaatimukset mm. koskien kansallisen kielistrategian muodostamista, on otettu huomioon Kataisen hallituksen ohjelmassa.

Miksi nyt tarvitaan tällainen nationalismilta tuoksahtava ajatusrakennelma? Syy on se, että ruotsin opiskelun tarve on laajasti kyseenalaistettu. Edustamani Vapaa kielivalinta ry esittää keskusteluun mm. seuraavia kysymyksiä:
• Eivätkö yksilöt pysty arvioimaan mitä kieliä tarvitsevat?
• Onko ruotsin osaamisen tarve sama koko maassa?
• Eikö englannin lisäksi yhä useamman olisi hyvä osata myös muita maailmankieliä?
• Rajoittavatko ruotsin kielen osaamista koskevat vaatimukset muihin kieliin ja kulttuureihin kohdistuvaa kiinnostusta?
• Miksi yksilöt eivät voisi itse määritellä omaa suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin?
• Eikö olisi parempi tukea ruotsin osaamista vapaaehtoisuuden pohjalta?

Itse olen yhteiskuntatieteilijä, ja pyrin lähestymään kielipolitiikkaa laajasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta, mutta tarkastelen asioita myös ”kansalaisyhteiskunnan jäsenenä” eli tavallisena suomenkielisenä kansalaisena ja kolmen pojan isänä. Ne tulevat puheenvuoroni, joissa käytän otsikkoa ”Kansalliskielipolitiikan varjo” käsittelevät tätä teemaa.

Käsittelen blogeissani toki myös muita politiikan ja elämän ilmiöitä. Esimerkiksi sosiaalityön opettajana ja tutkijana minua kiinnostaa pienituloisten ja vähävoimaisten väliinputoajien asema ”hyvinvointiyhteiskunnassamme”. Sekin aihe koskee suomalaisen yhteiskunnan kasvavaa valheellisuutta.

Kun julkinen valta ohittaa edellä kosketellun kansalliskielipolitiikan raameihin kuulumattomat kysymykset, se kieltäytyy huolehtimasta suomenkielisten yhteiskunnallisista ja sivistyksellisistä tarpeista. Suomenkielisten erityiset tarpeet ja niiden tarkastelu eivät ole näissä raameissa oikeutettuja.

Tällä tavalla, laajemmasta näkökulmasta, valtio ylläpitää ja tuottaa suomenkielisten, eli suomea puhuvan kansan, etnistä toiseutta. Suomenkieliset ovat tällöin ikään kuin riittämättömiä tai puutteellisia kansalaisia, elleivät osaa ruotsia.

_________________________________________

Ilmari Rostilan puheenvuoro, Uusi Suomi